Viesti tulevaisuudesta

7.9.04

Kävin toista luokkaa kansakoulua. Oli kaunis kevät, lumi oli jo sulanut siten, että mättäät näkyivät. Usein oikasin ns. Mäkelän kautta kävellessäni koulusta kotiin, ja niin tein nytkin. Matkalla istahdin mättäälle ja kuinka ollakaan, minä nukahdin auringon lämmössä.

Siinä minä näin unen, jonka vieläkin muistan selvästi. Olin olevinani metsässä, jossa löysin jonkinlaisen teltan tai katoksen. Kun menin sen sisälle, ensiksi vastaani lehahti iso parvi kärpäsiä. Siellä makasi nainen, jolla oli pitkä, vaalea tukka ja päällään sininen puku.
Uni jäi minua vaivaamaan moneksi vuodeksi, kunnes 1970 elokuussa alkoi tapahtua.

Olin muuttanut edellisenä syksynä Harjavaltaan. Eräänä torstaina lähdin Harjavallasta kotiini Siikaisiin hakemaan moottoripyörääni, joka oli ollut korjattavana. Pääsin linjurilla kirkolle, josta soitin kotiin, mutta kukaan ei vastannut. Muistan, kun juoksin sen 10 km:n matkan kotiin, ja kun pääsin perille, niin isä istui surullisena rappusilla ja sanoi: “Äiti on kadonnut, ei tiedetä mihin on mennyt...”

Yhtäkkiä kauan sitten näkemäni uni palautui mieleeni ja kysyin: “Oliko sillä sininen kävelypuku päällä?” Isä katsoi minua kuin aavetta: “Mistäs sinä sen puvun tiedät? Se sen vasta eilen osti.” Totesin siihen vaan, että kunhan tiedän. Jatkoin vielä, että äiti on kuollut, siis tehnyt itsemurhan. Mistä sitten löytyykään.

Ja juuri niin kävi kuin unessa. Minä löysin äidin parin viikon kuluttua katoamisesta, noin seitsemän kilometrin päästä metsästä, valtavasti kärpäsiä ruumiin ympärillä.

Nimim. Surullinen kesä