Nuorukaisen lähtö

1.10.2005. 32-vuotias nainen Keski-Suomesta.

Näin tämän unen noin kuusi vuotta sitten. Huomaan ajatusteni palaavan siihen usein uudelleen, ja uskon sen antaneen minulle voimia ja suhteellisuutta asioihin, kun elämäni on tuntunut olevan solmussa.

Unessani kävelin rantaa myötäilevää polkua pitkin. Järvi välkehti auringonpaisteessa vasemmalla puolellani. Maasto oli tasaista kangasmetsää ja polku helppo kulkea. Ihmisiä alkoi tulla vastaani. He kävelivät hyvin hitaasti ja vaivalloisesti yllään epäsiistit kaapumaiset vaatteet, kasvot kalpeina, reagoimatta läsnäolooni mitenkään.

Edestäpäin alkoi kuulua räjähdysten ja ampumisen ääniä. Ajattelin lähestyväni taistelualuetta. Ihmisten perässä seurasi sotilaita tulittaen heitä, ja järkytyksekseni huomasin, etteivät kävelijät välittäneet enää edes suojautua, vaan jatkoivat verkkaista kulkemistaan silmät tyhjinä tuijottaen.

Yritin vetää muutamaa ihmistä mukanani maaston painautumiin piiloon. Yksi heistä oli samalla kylällä asuva nuori mies, jonka tiesin todellisessa elämässä saaneen itsensä huonoon kuntoon elämäntavoillaan. Unessani hän näyttikin aivan elävälle ruumiille. Hänet ammuttiin viereeni.

Heräsin unesta sekavana ja ihmettelin, miten olin ottanut uniini mukaan pojan, jota tuskin tunsin. Unen ahdistava tunnelma ja todentuntuisuus jäivät ajatuksiini. Painostava olo jo kadonnut, kun ystävättäreni ajoi pyörällään pihaamme. Aikamme siinä juteltuamme hän ohimennen mainitsi, että tämä unessa näkemäni poika oli muutamaa päivää aikaisemmin tehnyt itsemurhan ampumalla. Varmaan ikuisesti muistan sen epäuskoisen tunteen, joka minut valtasi.

Jotenkin luulen uneni avulla saavuttaneeni niitä tuntoja, joiden vallassa poika eli tehdessään ratkaisunsa. Elämä sekaisin, alkoholia, rikollisuutta ja tuomio odottamassa. Olivatko siihen liittyvät vahvat tunteet muuttuneet energiaksi ja liikkuessaan saavuttaneet uneni? Hänen hahmonsa unessa oli niin luovuttanut ja vain kuori jatkoi kulkemistaan polkua pitkin.