Vesan kohtalo

8.9.2005

Lämmin elokuinen ilta, tuuli suhisi puissa. Monenlaiset tuoksut täyttivät ilman. Jarmo lepäsi vuoteellaan, haukotteli ja odotti unta. Oliko parempaa vuodenaikaa, kuin juuri elokuu. Suuri kuu taivaalla ja vielä niin lämmintä, hän ajatteli.

Kello näytti yhtätoista, Jarmo käänsi kylkeään jo monennenko kerran ja vihdoin nukahti. Unessaan hän oli kotimaassaan, suuressa metsässä, ja vaikka oli yö, kaikki näytti epätavallisen kirkkaalta. Jarmo saapui pienen aukion laitaan. Keskellä sitä hän huomasi serkkunsa Vesan. Tämä oli kontallaan ja puristi lujasti käsiään ympärillään. Tuskaisena Vesa tuupertui yhä pienempään kasaan. Siihen Jarmo heräsi.

“Metsä ja Vesa, missä olin?” Hän napsautti valot ja pyyhkäisi hikistä otsaansa. Hän yritti nukkua, mutta uni ei enää tullut. Yhä suurempi ahdistus puristi sisällä. Miksi Vesalla oli niin tuskainen ilme?

Aamulla Jarmo mietti, miten Vesa voi ja kuinka hänen asiansa ovat? Sen hän tiesi, että tämä käytti runsaasti viinaa. Lähes aina heidän tavatessaan Vesa oli hutikassa. Mitä, jos hän on saanut jonkun kohtauksen? Vesa oli myös kova rähisemään humalassa. Jarmo ihmettelikin, ettei tämä vielä näihin päiviin mennessä ollut saanut kunnon hivutusta sakeissa, joissa liikkui.

Kello löi kahdeksan. “Voisikohan sitä soittaa”, hän mietti. “Hitto! On kai se pikkuveli jo hereillä”. Jarmo pyöritti Oivan numeron. “No, mitä sinulle?” “Näin hiton kummaa unta Vesasta. Oli muka metsässä kontallaan maassa. “On kai niitä unia vaikka minkälaisia,” Oiva murahti. “Mutta en saa häntä päästäni. Olen miettinyt Vesaa aamuyöstä lähtien, siitä kun heräsin.” “Soita hänelle,” Oiva kehotti. “Minä koisaan vielä vähän, puhutaan joskus toiste,” Jarmo sanoi lopuksi.

“Ei hitto! Mitä tämä on? Minä tulen hulluksi tämän oloni kanssa,” Jarmo tuskaili ja pyöritti Matin, isonveljen numeron. ”Hei, taisit nukkua vielä?” “Olen minä jo valvonut," veli sanoi väsyneellä äänellä. “Näin niin kummaa unta,” Jarmo aloitti ja kertoi unensa. Hän jatkoi: “Eikä siinä kaikki, minulla on sellainen huoli sisälläni, että ihan kuin jotakin olisi Vesalla hullusti tai sattunut. Matti toisti saman kuin Oivakin: “ “Soita sille, sillä se selviää.”

Jarmo etsi Vesan numeron. “Terve! Jarmo täällä.” “Mitä sinne Suomeen? Oletkos kalastellut?” Vesa kysyi. “En isommin, mitä tuossa lammella uistellut,” Jarmo vastasi ja tunsi keskustelun väkinäiseksi. “Miksi soitit? Oliko sulla jotakin asiaa?” Vesa halusi tietää. “No ei, ei minulla asiaa isommin, mutta soitin vain, kun näin niin kumman unen. Olit jossakin metsässä. Tuuperruit maahan ja jäit siihen.” “Ai jaa!” Vesa sanoi kummissaan. “Ajattelin vaan kertoa, kun olen miettinyt,” lisäsin. Hetken oli hiljaista. “Ei minulla muuta, mutta hyvää jatkoa sinulle.” “Sitä samaa,” toivotti Vesa äänessään ihmetystä.

Kuukauden kuluttua soitti Matti: “Soititko Vesalle?” “Joo. Hyvin siellä asiat on.” “Sehän kiva, pääsit sinäkin huolestasi.” Syyskuun hämärä laskeutui huoneeseen. Jarmo makoili ja luki kirjaa, jossa kaunis romaninainen nöyryytti ylpeää kosijaa. Nainen vaati tätä polvistumaan eteensä kaikkien kyläläisten edessä. Vain siinä tapauksessa hän suostuisi miehelle vaimoksi. Puhelin soi. Se oli Markku. “Hei pitkästä aikaa! Ei ole hyviä uutisia. Vesa on löydetty kuolleena jostakin metsästä.” “Sitä se siis oli!” Jarmo huudahti,“näin Vesan unessa kuukausi sitten."

----------

Tämä oli uneni, jonka näin 1993 heinäkuussa. Serkkuni oli pari vuotta minua vanhempi. Asuimme Pohjanmaalla, kävimme koulussa ja kalassa, ja teimme kaikkea muuta sellaista, mitä lasten ja poikasten elämään mahtui. Olimme läheiset toisillemme. Aikuisena tapasimme vain lomilla.

Kertomuksen nimet olen muuttanut. Unesta puhuin kahdelle veljelleni ja jopa serkulle itselleen. Kertomuksellani haluan ennen kaikkea muistaa serkkuani. Hänen omaisensa pitivät hautajaiset vain oman perheen kesken.