Enkeli vei rajalle

21.1.2005. Kertoja on 1950 syntynyt nainen.

Olen ollut muutamia kertoja leikkauksessa samasta vaivasta. 1970-  ja 1980-luvun vaihteessa olin taas sairaalassa. En tiedä mikä oli mennä pieleen leikkauksessa, koska koin seuraavan tapahtumaketjun.

Aloin nousta kierreportaita, joissa minua tuli puolitiehen vastaan suunnattoman ystävällinen, noin 25-vuotiaalta näyttävä nainen. Hänen vaaleat hiuksensa ulottuivat olkapäille. Muistan tunteneeni pettymystä siksi, että  isäni ei ollut tullut minua hakemaan – isäni kun oli kuollut ollessani kuuden ikäinen.

Ystävällinen nainen ei kuitenkaan vastannut, vaikka kysyin isästä kaksi kertaa. Hän vain hymyili, ja minä ymmärsin sanoittakin, etten enää saa jatkaa kyselyä. Sitten hän tavallaan alkoi kuljettaa minua portaita ylös ilman, että olisi pitänyt minusta millään tavalla kiinni. Saavuimme paikkaan, joka oli kuin kukkiva keto ja siellä seisoi ja käveli onnellisen näköisiä ihmisiä. Mykistyneenä katselin heidän onnellisuuttaan ja niin mielelläni olisin mennyt mukaan. Nainen kielsi minua ylittämästä sellaista mitättömän matalaa aitaa; vain yhden askeleen astumalla olisin päässyt toiselle puolelle.

Katsahdin uudelleen naista mielessäni, enkö sittenkin voisi mennä kukkaniitylle. Yllätyksekseni niin ystävällinen olento vaikutti nyt hymyillessäänkin ankaralta enkä uskaltanut enää vastustaa ehdotonta kieltoa. Nainen varoitti minua uudelleen menemästä aidan yli, saisin ainoastaan katsella. Mikä ihmeellistä, keskustelumme tapahtui ilman sanoja. Toisten onnellisuus hymyilytti minua, niin suunnattoman ihanaa kaikki oli.

Seuraavaksi heräsin aivan karmeaan oloon. Ympärilläni hääri monta ihmistä ja minut oli kääritty lämpötaljaan ja vielä sen lisäksi teflonkankaan tuntuiseen lämpöpeitteeseen. Pahoinvoivana makasin siinä ja verenpainettani mitattiin. Koko ajan olin hyvin syvällä mietteissäni. Olin myös sydänjuuriani myöten pettynyt siitä, että oli taas sairaalassa. Minun oli niin kylmä ja tärisin kuin horkassa, silti ihon pintaa poltti kuumuus aivan sietämättömästi.

Aikanaan pääsin kotiin. Mutta tuo reissu on jotenkin saanut minut ajattelemaan tuonpuoleista toisella tavalla. Olen kertonut kokemastani tätä ennen vain muutamalle läheiselleni. Osalle heistäkin on tullut ymmärtämätön ja kummallinen ilme, joka estää liikaa uskoutumasta. Erittäin tarkasti myös valitsen ne, joille voin asiasta puhua.

Näin nimettömänä on helpottavaa saada kerrata tuo tapaus. Kuinka useasti asiaa sivuaviin juttuihin haluaisinkaan sanoa, että minä tiedän mitä siellä on! Tosin vain harva sellaisen totuuden haluaa ja pystyy sisäistämään.

.